Työnarkkarista perusnarkkariksi

Yllätin ittenikin ku tajusin, et voisin kirjottaa jotai lisää. Edellisest postauksesta on vissiin joku kymmenen tuntia mut silti aattelin et voisin jotain taas avautuu.

Nukuin viime yönä max pari tuntia. Ei oo mitenkää fressi olo ja duuniiki pitäs tehä. Onneks koko päivä himast käsin ni voin maata sohvalla rööki huulessa munasilteen ja puhuu vaan puhelimee. Ei kyl tosin huvittais nyt sekää, en jaksais yhtää jonku turhantärkeen pukumiehen jorinoita mut pakko painaa. Kävin lääkärissäki mut nukuin sieltäki pommiin ku ei vaan kiinnostanu nostaa persettä sillon ku kello soi. Heräsin 9.02 siihen ku psyk. sairaanhoitaja soitti et pitäs olla tääl jo, no onneks asun niin lähellä et olin 9.08 jo paikalla eikä menny se aika hukkaan. Tai no oli se aika turhaa, yritin pyytää jotai jeesaamaan tota unettomuutta ja kasvavaa masennusta mut sain täl kertaa reseptin ketipinoreihin. Tiiän jo nyt et ne ei sovi mulle ollenkaan mut pakko se on pari päivää ’kokeilla’ ku ei voi sanoo et on tullu niitäki pariin otteeseen syötyy frendin purkista. Oon itseasiassa lääkinny itteeni aika paljon ja kokeillu kaikennäkösii eri lääkkeitä nimenomaa ahistuksen ja unettomuuden hoitoon mut viel ei oo löytyny mitää hyvää. Ainoo mikä on pienil annostuksil antanu helpotusta on joku vitun Lyrica ja sitä en tuu saamaan enkä kyl välttämät haluis päivittäin rupee käyttääkään. Et vaik must ehkä saaki semmosen kuvan et haluun vaan mahd vahvoi ja viihteellisii nappei ni nääh, joku mahollisimman mieto mut toimiva lääke ois just bueno. Viihdekäyttöön saan nappini kyl sitte muualta, niitten saamiseen en kuluta lääkärien resursseja.

Mul on tosiaan diagnooseissa täl hetkel vaikee masennus, unettomuus, työuupumus, ahdistuneisuushäiriö ja vissiin kakssuuntanen (vois tarkistaa omakannasta, en oikeesti oo varma). Sit tietty diagnosoimatta on toi päihteily ja parempi niin. Mä sain noi diagnoosit vajaa vuos sitte ku poltin itteni ihan loppuun duunissa. Painoin niin hulluja työviikkoja et jos joku narauttas mun entisen työnantajan liitolle ni sitä työpaikkaa ei enää olis. Jos normityöaika on sen öbaut 40h/vko ni mä tein aina vähintää tuplat, välillä melkeen triplatki. Ei semmost vitun noidankehää kestä kenenkää pää, pahimmillaan saatoin olla 06.30-03.00 töissä ja aamulla takas. Se työ oli muutenki psyykkeelle niin vitun sairasta kamaa ku sen otti niin henkilökohtasesti ettei mitään järkee. Joka päivä teki mieli hakata päätä seinään, kiroilla ja huutaa vaa et mikä vittu tätä yhteiskuntaa vaivaa. Mä kysyin monesti itteltäni et miks mä teen tätä enkä saanu vastausta, mul oli vaan fiilis et mun on pakko. Siin kohtaa ku luulet olevas jotenki korvaamaton ja tajuut viel päälle senki et oot ainoo joka sen duunin hoitaa kunnolla ni juokse vittuun ja äkkiä. Varsinki jos kyse on psyykkisesti vitun rankasta alasta. Mä oon helvetin nuori mut silti kerkesin hommaa ittelleni niin vitusti ylimäärästä koulutusta ja noin et loppupeleis mun oli oikeesti pakko olla kokoajan töissä ku olin ainoo jolla riitti pätevyys niin pitkälle. Teeppä samaan aikaan kolmen ihmisen duunit tommoses työympäristössä, vittu mitä paskaa. Parhaimmillaan 5 eri kännykkää taskussa ja jokaiseen pitää vastata heti ku ne soi ja ajat viel autoo samalla, en tajuu miten vitussa joku jaksaa tommost paskaa viikkoo tai edes päivää pidempään. Mä tein sitä 2 vuotta ja vaik se oli samalla mun elämän opettavaisinta aikaa ni mä tein samalla itelleni vittumaisinta karhunpalvelusta mitä voi ihminen työelämässä itelleen tehä.

Yks päivä mä sitte kävelin kesken työpäivän silmäpussit kainalossa ja ääni väpättäen työterveyshuoltoon ja sanoin et tää ei vaan vittu voi enää jatkuu näin. Mä olin niin rikki ja paskana et mä pääsin samantein lääkärin jälkeen työpsykologille ja sain välittömästi saikkulapun ja unilääkkeet kouraan. Työpsyka sano vaan sen käynnin jälkeen jotain tähän suuntaan;

Hei oikeesti, älä tää tätä ittelles. Sul on jätkä elämää vaik kuinka edessä mut sä oot käyttäny siit viimeset viis vuotta eläen työlles ja opiskeluilles ja vieraantunu jo omist läheisistäki. Nuku vaik viikko putkeen jos pystyt, syö hyvin ja käy moikkaa mutsias. Nyt ois hyvä aika alottaa elämään.

Vitun viisaita sanoja mut helpommin sanottu ku tehty. Makasin kuukauden himassa, broidi 16v katto mun perään et on ees jotain safkaa kaapissa. Kävin työpsykalla ja ramppasin lääkärissä mut muuta en oikeen saanu aikaseks. Makaa, blaadaa, makaa, blaadaa, syö näkkäri, blaadaa… Ei vaan huvittanu, ei vittu mikään. Laskut jäi maksamatta ja kämppä näytti kokoajan enemmän silt stereotyyppisen syrjäytyneen ja päihdeongelmaisen jätkän luukulta. Nukut, syöt, blaadaat ja röökaat sil samal sohvalla päiväst toiseen. Pizzalaatikot kertyy lattialle ja kärpäsillä on hyvät oltavat joka kolossa, hyi vittu mitä aikoja. Mut se oli mun arkee ihan liian kauan ja näin jälkeenpäin oon tyytyväinen et jossain kohtaa sanoin broidilleki et tää ei oikeesti oo enää mitään kaunist nähtävää ni käydää mieluummin tos lähihuoltsikal kahvil. Sitä jätkää oon suojellu viimeseen asti tält kaikelt paskalt eikä sekään tiedä läheskään kaikkee vaik luotanki siihen ihan täysillä. Mut sillon ku sitä oikeesti tipahtaa pohjalle ni ei sitä silti haluu vetää siihen ketään mukaansa. En päästäny mutsii enää kämpille vaan kävin siel sit aina ku jaksoin ja hyvä niin.

Mut joo. Oon työnarkkari ja seki on aika rankka tie kulkee. Nyt ku oon pari viikkoo ollu nois uusis hommis ni oon taas ihan loppu. Tekis mieli vetää joka päivä pää vitun sekasin, kroppa käy ihan ylikierroksilla kokoajan ja nukuttuu ei saa. Toivon tosiaan et osaisin vetää täl kertaa sen rajan vähän aikasemmin mut saa nähä. Ei mun nytkää ois mikää pakko tehä näin paljoo duunii mut se tulee vaa selkärangast ja MÄ EN VITTU VOI SILLE MITÄÄN! Se mua vituttaa kaikkein eniten ku jokaikinen sairaanhoitaja ja lääkäri toitottaa sitä et ”teet vaa vähemmän duunia etkä stressaa noin paljoo”. Mä yritän, mä yritän ihan vitusti. Joka päivä mietin et ei mun oo pakko antaa ittestäni kaikkii mehuja vaan et mun tulos ois huippuluokkaa. Mut se ei vaan ikinä onnistu. Nytki mun virallinen työaika on ma-pe 8-16 eli kolmivuorotyönki pitäs olla mennyttä elämää mut vittu ei. Millon mä tajuun hoitavani keskellä yötä paperihommia tai visioimasta jotain ihan uusia ja huikeita tapoja kehittää firmaa. Siin kohtaa ku ei pysty kontrolloimaan sitä et kuin paljon tekee duunia ni siit on hauskuus kaukana. Mä en osaa olla stressaamatta ja jos suoriudun omasta mielestä huonosti ni sit ahistaa, masentaa ja vituttaa. Onneks en oo enää alalla mis sun duuni ois jeesaa ja pitää huolta ihmisistä koska sen duunin kans mul lähtee ihan lapasesta. Mä haluun vaan auttaa mut mun auttamishalu menee riippuvuuden puolelle. Mä teen kaikkeni et mun asiakkail on hyvä olla ja ne pärjää taas seuraavaan käyntiin. Mä tiedän mitä on elää mielenterveys- ja päihdeongelmien kanssa ja sen takia tost duunist tais tullaki sit ’vähän’ liian henkilökohtanen missio mulle. Jos palaisin siihen maailmaan ni oisin koht ite suljetulla selittämässä kuinka mun pitää jeesaa kaikkii kenel on ongelmii ku kukaan muu ei sitä tee.

Tuli aika pitkä avautuminen ja silti oisin voinu jatkaa tota lässyttämistä vaik kuin kauan mut jätän seuraavaan kertaan. Näköjään mua ei ahista tänään ihan niin paljoo ku eilen ku toi vitun kylväminen jäi vähän vähemmälle. Mistään muusta ei mussa huomaa et ahistaaks mua ku siitä, et kuin paljon kiroilen. Ja no röökii tulee poltettuu ehkä enemmän.

Jatkan duunia ja lähen koht metsästää hatsia jostain, ei vittu jaksa olla selvinpäin. Se on mun mittapuulla niin pieni paha et suon sen huvin ittelleni kyl aina jos silt tuntuu. Sitä en edes yritä lopettaa, kaiken muun narkkaamisen kyllä. Katotaan millon tulee lisää settiä vai tuleeko, never know.